Tässä tämänhetkisiä tuntemuksiani. Pelkkää vuodatusta...
Olen huomannut, että en pysty mihinkään yksin ahdistumatta. Aamulla, kun pitäisi lähteä opiskelemaan, en vain saa itseäni pakotettua ovesta ulos. Haluaisin, mutta ajatukset päässäni järkeilee asian niin, että en yksinkertaisesti voi mennä mihinkään. Välillä on jaksoja jolloin kaikki on hyvin ja jaksan käydä yksinkin vaikka missä. En jaksa tällaista olotilaa. Ensin ahdistaa se, että pitäisi lähteä johonkin ja sen jälkeen kun ei enää voi lähteä niin masentuu omasta kyvyttömyydestä lähteä mihinkään. En tiedä mitä järkeä tässä on, mutta siltä vaan tuntuu.
Olen kyllä lääkärissäkin käynyt, kun en vain yksinkertaisesti jaksanut mitään. Ei todettu mitään sairautta. Lääkäri antoi vain psykiatrin numeron ja suositteli ajan varaamista. Miten sinne voisin mennä kun vaivoin pääsin edes lääkärille? Sehän olisi aivan sairaan noloa mennä psykiatrille. Enkä edes pysty puhumaan edes miehelleni, miten muka jollekin tuntemattomalle. En ole ikinä avautunut kenellekään. Pidän kaikki asiat aina sisälläni, ainakin kaikki huonot. Sekin ahdistaa, etten pysty puhumaan.
Tänään ajattelin, että ehkä lääkityksestä olisi apua, mutta sitä varten pitäisi taas raahautua lääkäriin. Ei oikein innosta.
Toisaalta on tosi syyllinen olo, kun aiheutan harmia ja huolta läheisilleni. Syyllisyys vaan pahentaa ahdistusta ja masennusta. Kauhea oravanpyörä. En mä vaan jaksa.