Tää on nyt ihan oma vika.
Itkettää kertaa viisisataakymmenen.
Mä en jaksa.
Mitä mä olen tehny elämälläni?
En ole uskaltanut olla minä.
Ihania hetkiä varmaan siksi menettänyt.
Nyt kun uskallan.
Ei siitä enää mitään hyötyä ole.
Harmittaa.
Tiedän miksi en uskaltanut olla minä.
Pelkäsin.
Pelkäsin aivan älyttömästi.
Pelkään vieläkin vähän.
Hyvin vähän.
Miksi sellasia ihmisiä täytyy olla?
Miksi et voinut antaa mun olla?
Ei kaikki ole sen syytä.
Ei tietenkään.
Siitä kaikki kuitenkin alkoi.
Näin luulen.
Olisin halunnut olla vapaasti.
Olla, elää ja hengittää.
Olla itkemättä.
Elämä lipui ohi hiljalleen.
En huomannut.
Vasta nyt sen tajuan.
Ihana menneisyys.
Ainakin osittain.
Mutta se varjo.
Seuraa hieman vieläkin.
Haluan karistaa sen pois.
En halua uskoa kaikkeen siihen.
En ollut niin huono ihminen.
En ole nyt.
En ollut silloin.
Miksi halusit minun uskoa niin?
Tunkea päähäni huonoja asioita.
Kaikki se jää jonnekin.
Ei voi olla jäämättä.
Tuskin ymmärrät mitä elämälleni teit.
Teit siitä tuskaa.
Tuskaa, josta olen onneksi jo päässyt yli.
Ihan melkein.
Olin helppo kohde.
En osannut olla muuta.
Olin vailla rohkeutta ja itsetuntoa.
Miten kestin sitä niin kauan?
En itsekään ymmärrä.
Ehkä tämä voima eli silloinkin.
Pieni, hiljainen voima.
Nyt jo isoksi kasvanut.
Halu tulla rakastetuksi, olla onnellinen ja rakastaa on niin suuri.
Miten jaksaisin elämääni ilman muutamaa henkilöä?
En jaksaisi.
En olisi täällä.
En enää.
Mä olen ihana.
Jos sen sanoo ääneen, täytyy se uskoa.
Vaikka silti mieleni sanoo muuta.
Ansaitsen enemmän.
Paljon enemmän.
Ei aina saa sitä mitä ansaitsee.
Ei nyt.
Ei silloin.
Ei koskaan.