Olihan se jo kaks yötä mun vierellä. Lähti taas. Tulee onneks viimeistään perjantaina taas kotiin. On nyt jo kauhea ikävä, kun ajattelee sitä et täytyy taas nukkua yksin ja kukaan ei ole halittavana aamulla. On niin ihanaa vaan kaapata se ja halia ja pussailla. Olen kuulemma oikein pusukala. No minkäs sille voi kun ei ole koskaan ketään muuta oikein kunnolla pussaillut. Kyl mun täytyy ottaa kaikki aika kiinni, minkä olen menettänyt. Ainakin mun mielestä. Monta tuhatta pusua täytyy vielä antaa ennen kun edes vähän kyllästyisin.
Mulla on taas tätä tulevaisuuden pelkoa. En mä tiedä. Tänään vaan itketti niin vietävästi tai siis itkettää vieläkin. En tajua. Opettaja meni sanomaan jotain mun terveydestä. Sain onneksi koottua itseni etten koulussa alkanut itkemään. Se nyt vielä olisi puuttunu. Kotimatkalla kun Ihana tuli vastaan niin en enää pystyny olemaan. Pari kyyneltä valahti pitkin poskia. Ei sille mitään voinut, kun olin koko päivän niitä pidätellyt.
En mä sit tiedä mitä sitä opiskelis jos tälle alalle ei mun terveys muka riitä. En mä tiedä mitä töitäkään haluisin tehdä. Haluisin yleensä vaan olla murehtimatta kaikkea, mutta ei siihen pysty. Kaikki asiat pyörii mielessä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Menen kohta nukkumaan ja ennen nukahtamista aivan varmana valu muutama kyynel. Ei sille mitään mahda. Pidän itsäni jotenkin huonona ihmisenä, kun en pysty itseäni pitämään kasassa. En haluaisi näyttää muille, että olen heikko vaikka oikeasti olen. Jotenkin aina olen oppinut siihen. En sitten tiedä mistä johtuu. En mä aina osaa ryhdistäytyä. Joskus yritän itselleni sanoa, että pystyn siihen jne. Yleensä en siihen kauan pysty. Joku aina saa mut palautettua takaisin kuopan pohjalle. Rasittavaa.
Tulipas taas valitettua ja vuodatettua vaikka kuinka. Tältä päivältä pitäisi riittää. Kaikki vaan jotenkin tuli niin helposti ulos.