Ihan ok päivä. Oli sentään jotain tekemistä. Viikonloppuna sitäkin enemmän, mutta siitä lisää sitten myöhemmin.
Olen tässä miettinyt, että mitä ihmettä mä tekisin mun elämälläni. Ei mua oikein huvittais yksin mikään. Perheen perustaminen vaikuttais hyvältä ratkasulta, mutta ei taida olla sitä oikeaa toista puoliskoa siihen hommaan. Tai ehkä pitäisi sen kanssa sitten vaan yrittää, jos en muuten pysty elämääni jatkamaan. Se olis todennäköisesti kiinnostunut.
Mä olen edelleen henkisesti yksin. Sillä siis tarkotan sitä, että ympärilläni on kyllä ihania ihmisiä, mutta kenellekään en osaa avautua. Se on niin vaikeeta kun on vuosia kätkenyt kaiken sisälleen. Puhun vain sellaisista asioista, jotka eivät vaadi sisimpäni paljastamista. Yrittänyt olen joskus vastailla, mutta se tuntuu niin pahalta. Ehkä se kaikki johtuu ujoudesta ja kiusaamisesta, josta kärsin aikoinaan melkoisen paljon. En ole kenellekään siitäkään kertonut. En yksinkertaisesti pysty. Enkä voi pakottaa itseäni siihen. Itku siitä tulisi ja en halua itkeä muiden nähden. Mikä syndrooma mulla oikein on?
Kun tämä kesä alkaa kääntyä syksyksi, on päätösten aika. Päätän, että mitä teen ja teenkö sen yksin vai yhdessä jonkun kanssa. Miksi mun elämä ei vois olla helppoa? Miksi? Mä niin haluaisin, että se olis...