Olen nyt onnellinen. Kaikki asiat ovat hyvin eikä mikään huolestuta suuremmin. Ihanaa.
Ongelmat ovat jotenkin hävinneet kuin tuhka tuuleen. Miten mulle voi käydä näin hyvin? Ihmeellistä, mutta totta. Nyt on aika lopettaa vuodatus kokonaan. En koe tarvitsevani blogia enää.
Viimeinen merkintä tähän blogiin oli nyt sitten tässä. Hyvästi!

Tässä tämänhetkisiä tuntemuksiani. Pelkkää vuodatusta...
Olen huomannut, että en pysty mihinkään yksin ahdistumatta. Aamulla, kun pitäisi lähteä opiskelemaan, en vain saa itseäni pakotettua ovesta ulos. Haluaisin, mutta ajatukset päässäni järkeilee asian niin, että en yksinkertaisesti voi mennä mihinkään. Välillä on jaksoja jolloin kaikki on hyvin ja jaksan käydä yksinkin vaikka missä. En jaksa tällaista olotilaa. Ensin ahdistaa se, että pitäisi lähteä johonkin ja sen jälkeen kun ei enää voi lähteä niin masentuu omasta kyvyttömyydestä lähteä mihinkään. En tiedä mitä järkeä tässä on, mutta siltä vaan tuntuu.
Olen kyllä lääkärissäkin käynyt, kun en vain yksinkertaisesti jaksanut mitään. Ei todettu mitään sairautta. Lääkäri antoi vain psykiatrin numeron ja suositteli ajan varaamista. Miten sinne voisin mennä kun vaivoin pääsin edes lääkärille? Sehän olisi aivan sairaan noloa mennä psykiatrille. Enkä edes pysty puhumaan edes miehelleni, miten muka jollekin tuntemattomalle. En ole ikinä avautunut kenellekään. Pidän kaikki asiat aina sisälläni, ainakin kaikki huonot. Sekin ahdistaa, etten pysty puhumaan.
Tänään ajattelin, että ehkä lääkityksestä olisi apua, mutta sitä varten pitäisi taas raahautua lääkäriin. Ei oikein innosta.
Toisaalta on tosi syyllinen olo, kun aiheutan harmia ja huolta läheisilleni. Syyllisyys vaan pahentaa ahdistusta ja masennusta. Kauhea oravanpyörä. En mä vaan jaksa.

Huomasin tänään et ei mulla ole ystäviä. Tai siis on, mutta ei ketään sellasta, jota näkisin usein tai edes puhuttais usein. Nyt on taas järkyttävän yksinäinen olo. Mussa on kyllä jotain pahasti vialla, kun kukaan ei halua olla mun kanssa missään tekemisissä. Esim. opiskelupaikalla ei ainuttakaan kaveria. Ei ketään, jonka kanssa syödä samassa pöydässä ja höpötellä niitä näitä. Ei ketään. Yksin pitäisi jaksaa ja olla vahva. En mä siihen pysty. Sen tiedän. Pakko on kuitenkin yrittää. Itseni ja rakkaan takia. Välillä tuntuu siltä, että se välittää musta ja mun hyvinvoinnista paljon enemmän kuin minä itse.
Mä en haluais olla ahdistunut, masentunut, pelokas ja yksinäinen, mutta minkäs minä tunteilleni voin. Mun on pystyttävä elämään itsenäisesti, koska en ole enää mikään lapsi vaan aikuinen. Pitää vaan hengittää syvään, tyhjentää pää ja antaa mennä. Näillä eväillä uuteen viikkoon. Saa nähdä onnistunko.

En jaksa. Ei jaksa kiinnostaa mikään. Sellanen on ollut tiivistettynä olo jo muutaman viikon. Sama juttu kun ennenkin. Ensin sairastaa vaikka mitä ja sitten iskee kauhea masennus. Vittu ku vituttaa vaan maata ja itkeä koko päivä, kun ei ole edes mitään kunnon syytä. Mies kun yrittää mulle huutaa et ryhdistäydy niin kaikki puskee vaan pahemmin päälle.En oikein jaksais elää, mut kun mulla on toi maailman ihanin mies niin pakko se on jaksaa.
En kyllä mene millekään lääkärille tai terkkarille puhumaan. Ei niitä kiinnosta mun ongelmat, vaikka ne voi esittää et niitä kiinnostaa kun se on niiden työtä. Enkä mä osaa avautua oikeestaan kun mun miehelle, enkä sillekään tarpeeks. Miten mä muka voisin avautua jollekin ihan tuntemattomalle? Ei kiitos. Kyllä mä nyt vaan yritän iloita kaikesta pienestä ja päästä sitä kautta taas normaaliin elämään. Vaikka en tiedä että haluanko, mutta se on vaan pakko ja toisaalta kyllä haluankin. Ääh, en mä tiedä. Kyllä mä haluan ihan normaalin elämän.
Pelkään, että en voi saada lapsia. Että kaikki sairaudet olis aiheuttanu lapsettomuuden, mikä onkin aivan mahdollista, mutta eihän sitä voi yrittämättä tietää. Mun mielestä pitäis nyt vaan yrittää et tietäis. Onhan toi tavallaan aika tyhmä noin niin kun ajatuksena. Joten ei siitä sen enempää.
Onneksi on vähän helpottanut miehen kanssa puhuminen ja kirjoittaminen. Yksi asia, mikä tekis todella hyvää on suklaa. Nam! Mennään onneksi kauppaan illalla. Minä haluan suklaata!
Hmmm.. Olikohan mulla vielä muuta vuodatettavaa? Enpä usko.

Ei mulla oikein mitään asiaa. Taas yksin. Vielä muutaman päivän tai viikon tai jotain. Ei tiedä. Pitäis kyllä mennä nukkumaan. Teenpä sen ja lopetan tyhjän kirjottamisen.