Tuli surullinen olo. Kaikki tuntuu taas olevan huonosti. Itkettää. Väsyttää. Paleltaa.
Mä haluaisin niin halata ja tuntea ihanan lämmön.
Mun sydän ei ole kylmä, vaikka siltä voi vaikuttaa. Mä olen ihana
ihminen. Tutustumisen arvonen ja enemmänkin. En mä nyt edes itse usko
tohon. Pitäis kyllä, mutta ei aina pysty.
Kun kukaan ei ole koskaan kiinnostunu musta niin on vaikea uskoa, että
joku vois joskus kiinnostua. Tai yks poikkeus, mutta sen jätän ihan
omaan arvoonsa. Ei se mua rakasta. Ei koskaan rakastanu. Yritti mut
vaan saada uskomaan niin, jotta sais. Mä olin tyhmä, uskoin ja annoin.
Ei olis pitäny. Olisin vaan jatkanu tätä ainaista yksinoloa. Ei muutama
vuosi lisää olisi tuntunu missään.
Mä en halua itkeä. En sen takia. En minkään muun asian takia. Mutta ei tässä enää haluamiset auta.
sunnuntai, 3. syyskuu 2006
Kommentit