Tuli surullinen olo. Kaikki tuntuu taas olevan huonosti. Itkettää. Väsyttää. Paleltaa.
Mä haluaisin niin halata ja tuntea ihanan lämmön.
Mun sydän ei ole kylmä, vaikka siltä voi vaikuttaa. Mä olen ihana ihminen. Tutustumisen arvonen ja enemmänkin. En mä nyt edes itse usko tohon. Pitäis kyllä, mutta ei aina pysty.
Kun kukaan ei ole koskaan kiinnostunu musta niin on vaikea uskoa, että joku vois joskus kiinnostua. Tai yks poikkeus, mutta sen jätän ihan omaan arvoonsa. Ei se mua rakasta. Ei koskaan rakastanu. Yritti mut vaan saada uskomaan niin, jotta sais. Mä olin tyhmä, uskoin ja annoin. Ei olis pitäny. Olisin vaan jatkanu tätä ainaista yksinoloa. Ei muutama vuosi lisää olisi tuntunu missään.
Mä en halua itkeä. En sen takia. En minkään muun asian takia. Mutta ei tässä enää haluamiset auta.