Ongelmat ovat jotenkin hävinneet kuin tuhka tuuleen. Miten mulle voi käydä näin hyvin? Ihmeellistä, mutta totta. Nyt on aika lopettaa vuodatus kokonaan. En koe tarvitsevani blogia enää.
Viimeinen merkintä tähän blogiin oli nyt sitten tässä. Hyvästi!
Olen huomannut, että en pysty mihinkään yksin ahdistumatta. Aamulla, kun pitäisi lähteä opiskelemaan, en vain saa itseäni pakotettua ovesta ulos. Haluaisin, mutta ajatukset päässäni järkeilee asian niin, että en yksinkertaisesti voi mennä mihinkään. Välillä on jaksoja jolloin kaikki on hyvin ja jaksan käydä yksinkin vaikka missä. En jaksa tällaista olotilaa. Ensin ahdistaa se, että pitäisi lähteä johonkin ja sen jälkeen kun ei enää voi lähteä niin masentuu omasta kyvyttömyydestä lähteä mihinkään. En tiedä mitä järkeä tässä on, mutta siltä vaan tuntuu.
Olen kyllä lääkärissäkin käynyt, kun en vain yksinkertaisesti jaksanut mitään. Ei todettu mitään sairautta. Lääkäri antoi vain psykiatrin numeron ja suositteli ajan varaamista. Miten sinne voisin mennä kun vaivoin pääsin edes lääkärille? Sehän olisi aivan sairaan noloa mennä psykiatrille. Enkä edes pysty puhumaan edes miehelleni, miten muka jollekin tuntemattomalle. En ole ikinä avautunut kenellekään. Pidän kaikki asiat aina sisälläni, ainakin kaikki huonot. Sekin ahdistaa, etten pysty puhumaan.
Tänään ajattelin, että ehkä lääkityksestä olisi apua, mutta sitä varten pitäisi taas raahautua lääkäriin. Ei oikein innosta.
Toisaalta on tosi syyllinen olo, kun aiheutan harmia ja huolta läheisilleni. Syyllisyys vaan pahentaa ahdistusta ja masennusta. Kauhea oravanpyörä. En mä vaan jaksa.
Mä en haluais olla ahdistunut, masentunut, pelokas ja yksinäinen, mutta minkäs minä tunteilleni voin. Mun on pystyttävä elämään itsenäisesti, koska en ole enää mikään lapsi vaan aikuinen. Pitää vaan hengittää syvään, tyhjentää pää ja antaa mennä. Näillä eväillä uuteen viikkoon. Saa nähdä onnistunko.
En kyllä mene millekään lääkärille tai terkkarille puhumaan. Ei niitä kiinnosta mun ongelmat, vaikka ne voi esittää et niitä kiinnostaa kun se on niiden työtä. Enkä mä osaa avautua oikeestaan kun mun miehelle, enkä sillekään tarpeeks. Miten mä muka voisin avautua jollekin ihan tuntemattomalle? Ei kiitos. Kyllä mä nyt vaan yritän iloita kaikesta pienestä ja päästä sitä kautta taas normaaliin elämään. Vaikka en tiedä että haluanko, mutta se on vaan pakko ja toisaalta kyllä haluankin. Ääh, en mä tiedä. Kyllä mä haluan ihan normaalin elämän.
Pelkään, että en voi saada lapsia. Että kaikki sairaudet olis aiheuttanu lapsettomuuden, mikä onkin aivan mahdollista, mutta eihän sitä voi yrittämättä tietää. Mun mielestä pitäis nyt vaan yrittää et tietäis. Onhan toi tavallaan aika tyhmä noin niin kun ajatuksena. Joten ei siitä sen enempää.
Onneksi on vähän helpottanut miehen kanssa puhuminen ja kirjoittaminen. Yksi asia, mikä tekis todella hyvää on suklaa. Nam! Mennään onneksi kauppaan illalla. Minä haluan suklaata!
Hmmm.. Olikohan mulla vielä muuta vuodatettavaa? Enpä usko.
Ikävä on vieläkin. Yleensä näin yksin tulee mietittyä kaikenlaista. Suurimmaks osaks kaikkee negatiivista. Ehkä mä en vaan osaa olla yksin. Liian tuskallista olla yksin ajatusteni kanssa. Hööh, haluisin sammuttaa mun ajatukset. Menis vaan mieli tyhjänä koko ajan. Ehkä niin olis parempi. Ei kyllä huonomminkaan voisi olla.
Ei mulla ole oikein mitään kirjotttavaa. Tuntu vaan siltä et haluun kirjottaa vaikka sitten ihan hölynpölyä.
Viimeksi kirjottamaani kirjettä se ei mun tietääkseni ole lukenut, kun poistin sen koneelta. Ehkä mä joskus uskallan näyttää sen sille. En mä tiedä. Jotenkin mua taas masentaa. Ei jaksais olla masentunut. Kauhee ikäväkin. No pakko kai se on kestää ja koittaa jatkaa.
"Ajattelin sitten kirjottaa sulle ja kertoa kaikkea mitä olen halunnu sanoa, mutten ole pystyny. Toivottavasti jaksat lukea ja vielä ajatuksella.
Mua on haukuttu ties miksi elämäni aikana esim. läskiks, paskaks, laiskaks. Kiusattu ala-asteelta ysille saakka. En oikein jaksa lisää kiusaamista. Ehkä en siksi halua kertoa mitään ylimäärästä kenellekään, koska se saattais antaa lisää aihetta kiusaamiseen. Miks ihmeessä niin tekisin? Mut en kyllä tajua et miks en sulle uskalla kertoa mitään, vaikka luotan suhun enemmän kun keneenkään muuhun.
Kaikki se nimittely ja kiusaaminen on saanu mut vuosien kuluessa uskomaan siihen et olen tosiaan läski ja huono ihminen, enkä pysty mihinkään jne. Välillä mä uskon itseeni, mut ei se koskaan ole mitenkään pitkään kestänyt. Olen ollu niin kauan kun muistan todella epävarma ja mulla on ollu todella huono itsetunto. En sitten tiedä et miten pystyisin uskomaan itseeni oikein kunnolla.
Esim. kotona jos jotain joskus tein niin heti nousi kauhee haloo et laitetaan rasti seinään kun kerranki tein jotain. Ei siinä sitten oikein tee mieli tehdä mitään kun kaikesta tulee niin iso asia. Mieluummin on tekemättä mitään. Mua ei oikein ole kannustettu mihinkään, mut en mä voi siitä syyttää mun ongelmia.
En ole koskaan ennen sua kuullu mitään kunnon kehuja itsestäni. Taisit jopa olla ensimmäinen, joka sano mua kauniiks. Et varmaan tiedä miten paljon se mulle merkitsee. Olen tainnut muutaman kyyneleenkin ihan ilosta vuodattaa, kun olet nättejä asioita sanonu. Se vaan tuntuu niin hemmetin hyvältä. Enkä välillä tajua et mitä mussa näet sellasta, et jaksat mua päivästä ja viikosta toiseen.
Sillon kun en pystyny sulle sanomaan että rakastan sua niin se ei todellakaan johtunut siitä etten rakastaisi. Se vaan on mulle jotenkin niin vaikeeta puhua mun tunteista yleensäkin. Enkä mä ole tottunu sellaseen. En mä ole ikinä kenellekään muulle sanonu et rakastan. En ikinä. Mut sua mä rakastan enemmän kun mitään muuta tässä maailmassa. Sen tiedän.
Se on inhottavaa kun otat aina joskus esille sen mitä tapahtu sillon alussa. Mä todellakin luulin et sä olet sellanen paska et jätät heti kun oot kaiken hyödyn saanu. Sanoit niin aikasin et rakastat mua ja mä menin ihan lukkoon, koska niin on käyny kerran aiemminkin. Kuulin sillon vakuuttelua et se rakastaa mua jne. ja lopulta sitä ei kiinnostanu mikään muu kun paneminen ja siinäkin se oli huono. Mä syytän itseäni vieläki siitä et olin niin vitun tyhmä et uskoin sitä. En ymmärrä miten olen ikinä voinu olla niin tyhmä. Mut en mä sillon tienny paremmasta, ehkä se oli sitä. Luulin etten ansaitse ketään sen parempaa, enkä edes sais ketään muuta. Mut onneks nyt tiedän et sä olet olemassa.
Toinen asia, jota kadun aivan sairaasti on ne kaks kertaa kun lähdin baarista jonkun mukaan. En tajua miten olen sillonkin ollu niin vitun tyhmä. Oli siinä tietysti viinallakin vaikutusta, mutta ei sillä voi mitään selittää. En mä ehkä pysty koskaan sulle hyvittämään niitä, mutta haluaisin sitä enemmän kun mitään muuta. Koska mä haluan et sä olet onnellinen ja voit hyvin, etkä ole vihanen mun tyhmistä virheistä, joita ei saa tekemättömiksi. Tuskin tiedät miten paljon mä kadun niitä ja syytän itseäni, koska tiedän et ne satutti sua. En mä halua et suhun sattuu. Toivoisin et joskus pystyisit antamaan mulle anteeks ja ehkä yrittää unohtaa. Mä ainakin haluaisin unohtaa ja päästä sen asian yli, mut se on jotenkin vaikeeta kun sä otat sen puheeksi joskus.
Tiedätkö miten paljon se satuttaa kun uhkaat lähteä ja jättää mut? Viimeks yritin tuijottaa seiniin ja telkkariin, etten olis ihan täydellisesti hajonnut, mut ei se suunnitelma oikein onnistunut. Varsinkin se sattu kun heitit sormuksella mua. Sillä hetkellä mun sydän jätti muutaman lyönnin lyömättä. En mä haluais kokea enää sitä pelkoa ja ahdistusta uudestaan. Vaikka sä sen jälkeen sanot ettet vois mua ikinä jättää niin ei se tee kaikkea sitä mitä sä sanoit sitä ennen sanomattomaksi. Ne sanat satuttaa vielä sen jälkeenkin. Mut kyl mä ymmärrän et olen joskus todella rasittava ja kuten jo aiemmin sanoin niin en tiedä miten jaksat mua päivästä ja viikosta toiseen.
Mä en voi kuvitellakaan viettäväni elämääni kenenkään muun rinnalla. Sun kanssa on niin hyvä olla. Voin olla ihan oma itseni, mitä en pysty aina edes kotona olemaan. Sä olet tosiaan kaikkein paras asia, mitä mun elämässä on ikinä tapahtunut. Haluisin myös olla sulle parasta tässä maailmassa, jos se mitenkään on mahdollista.
No voi hitto nyt tuli sua aivan kauhee ikävä. Onneks sun ei tartte nyt katsella mun kyyneleitä."
Siinä se. Muutama päivä aikaa kun kirjotin ton ja tuntuu vieläkin ahdistavalta lukea sitä. Katotaan mitä se sanoo kun se lukee ton kirjeen sitten kun tulee taas kotiin. Toivottavasti ymmärtää mua hieman paremmin. Ehkä. Ainakin toivon niin.
Eilen sain pahimman laatuisen itku/pelkokohtauksen. Se meinas lähteä illalla jonnekin pois. Yritin ja yritin hillitä itkua, mutta ei siitä mitään tullut. Mä en todellakaan kestäis, jos se joskus jättäis mut. Kaiken uhkailun jälkeen se sanoi, ettei vois mua ikinä jättää. Olen kuulemma liian ihana. Miten siihen voi uskoa kun just hetkeä aiemmin olin täysin siinä uskossa et se haluaa todella lähteä. En mä tiedä.
Sen kohtauksen jälkeen meillä oli kuitenkin ihanaa koko loppu ilta. Oltiin yhdessä ihan kuin mitään ei olis tapahtunu. Toivottavasti mun ei enää ikinä tarvitse noin paljon pelätä sitä että se lähtee.
